Julkaistu Vpl. Pyhäjärvi –lehdessä v. 2009
90-vuotiaan Tuomas Musakan muistelmia
Moneksi ehtii karjalaispoika, kun pitkään elää: hurmuriksi iltamiin, muonajunan valtaajaksi rintamalle, karhun kaveriksi, isännäksi ja sahuriksi, kuuden lapsen isäksi ja aktiiviseksi aurinkomatkailijaksi.
Enoni Tuomas Musakka täytti 10.10.2009 kunnioitettavat 90 vuotta. Sain juhlissa kutsun 10 vuoden päästä pidettäviin 100-vuotisjuhliin. Enon pitkäaikainen sahurikaveri Hannu Luukkanen asetti minulle kuitenkin ehdon: sitä ennen pitää kirjoittaa Tuomaksesta juttu Vpl. Pyhäjärvi –lehteen.
Lapsuudesta minulle ovat jääneet mieleen enoni kyläilyt Hämeenkyrössä. Usein mukana oli myös Pauli Punkka. Talomme oli mäellä kallion kupeessa ja sen erotti muusta kylästä leveä notko, jonka pohjalla lirisi Myllypuro kohti kirjailija Sillanpään syntymäkotia. Tuomas ja Pauli lauloivat kallion kupeessa istuen niin antaumuksella Eldankajärven jäätä, että notkon toisen reunan taloista olisi hyvin voinut kerätä maksun taiteellisesta nautinnosta.
Kävin haastattelemassa Tuomasta helmikuussa 2010 Tampereella. Hänen muistinsa pelasi mainiosti, ja juttua kertyi paitsi leivän ansainnasta ja perheestä myös kesystä sotakarhusta, Viipurin ja Karhumäen valtauksista, haavoittumisesta, miestaposta vanhempieni häissä ja luvattomasta Karjalan reissusta.
Komea poika iltamissa
1900-luvun alussa käytiin riijuulla jalan; niinpä Tuomaksen vanhemmatkin Anni Juvonen ja Antti Musakka olivat kotoisin kahden kilometrin säteeltä. Musakan perheessä lapsia oli kaksi, äitini Elisa oli pikkuveljeään 11 vuotta vanhempi.
Minulla on Tuomaksen nuoruuden ihailijalta saatu valokuva vuodelta 1941. Kuvan haltija oli alun perin Musakanlahdessa asunut naapurin tyttö; Karjalan reissulla Kiimajärven rantanuotiolla tämä nainen kaivoi lompakostaan kuvan nuoresta miehestä, jonka tukka oli laineilla. Kesti hetken ennen kuin tajusin kenestä oli kyse. Totesin, että enohan oli nuorena tosi komea mies. – Niinhän se olikin, kuului vastaus.
Musakanlahden ihmisten tapaamispaikkana oli komea nuorisoseuran talo, joka oli tehty talkoilla. Siellä harrastettiin piirileikkejä ja käytiin tanssimassa. Seurantalo oli niin lähellä, että haitarin soitto kuului Musakalle sisään. Ison salin katosta antoi tanssijoille valoa hieno kaasulamppu. Tultuaan iltamaikään Tuomas kävi usein myös Tiitualla varsinkin sitten, kun hän 16-vuotiaana sai polkupyörän.
Juhlat ja iltamat taisivat ennen vanhaan olla rajumpia kuin nykyään päätellen siitä, että mm. vanhempieni (Elisa Musakka ja Arvi Kaasalainen) häissä tehtiin enon kertoman mukaan miestappo. Häät vietettiin Karvasen talossa ja puukottajakin oli sukunimeltään Kaasalainen. Myös isäni (Kaurun Arvi) kertoi toisesta puukotuksesta iltamissa; puukottajana eri Kaasalainen. – Onneksi omissa geeneissäni on puolet Musakkaa…
Hengenvaarassa rintamalla
Tuomas sai käskyn sotaan samana päivänä kun täytti 20 vuotta. Ensimmäinen tehtävä oli siltavartio Käkisalmessa. Myöhemmät sotakokemukset olivat kuitenkin nuorelle miehelle niin rajuja, että ne seuraavat mukana yhä painajaisunissa. Tällaiset sielun vammat ovat todennäköisesti hyvin yleisiä, koska samoja taisteluja kokenut appeni heräsi unestaan useasti puolustamaan omaa tai kaverinsa henkeä.
Yksi kovimmista kokemuksista oli Viipurin valtaus 1941. Hyökkäys tehtiin syöksyveneillä kello kahden aikaan yöllä. Yhä saattaa uniin kuulua konepistoolien ääni. Tuomaksen veneellä oli kuitenkin suojelusenkeli mukana. Hyökkäyksen päätyttyä teiden varsilla virui venäläissotilaiden ruumiita. Sotasaalis oli valtava: enon kertoman mukaan suomalaisille jäi mm. 900 tykkiä ja 400 kuorma-autoa, joihin kuljettajat oli enimmäkseen ammuttu ratin taakse.
Toinen historiallinen taistelu oli Karhumäen valtaus 1942. Muurmannin radalla tavoitettiin juna, jonka vaunut sisälsivät Amerikasta lähtöisin olevia ruokatarvikkeita. Venäläiset olivat ennen pakoon säntäämistään sytyttäneet junan ensimmäisen vaunun tuleen uskoen koko junan tuhoutuvan tulipalossa. Nälkä oli sotilailla kuitenkin niin kova, että kaikki keinot piti käyttää ruuan pelastamiseksi. Miehiä oli riittävästi irrottamaan tulelta säästynyt junan osa ja työntämään se kauemmas. Miehet saivat kerrankin kunnon ruokaa kylläkseen, mutta monet saivat kuumeen äkkinäisestä ylensyömisestä. Tuomas sai kuumeensa lihaisasta Amerikan hernekeitosta. Hän otti myös tehtäväkseen paistaa lettuja jälkiruuaksi. Makua ei lainkaan haitannut se, että vehnäjauhot jouduttiin maidon puuttuessa sekoittamaan veteen.
Lähimmäksi sankarikuolemaa Tuomas joutui Syvärillä, jossa hän viimeisenä sotakesänä haavoittui vasempaan käteen 22.6.1944 klo 21. Sodan johto ennakoi, että venäläisten hyökkäys oli odotettavissa. Hyökkäystä torjumaan lähetettiin rykmentti, johon Tuomas kuului. Asemat tehtiin Karjalaisten kylä –nimiseen paikkaan. Sijainti oli valittu huolella. Kaksi viikkoa rakennettiin puolustusasemaan vahvaa kapulasiltaa neljä kilometriä pitkän suon yli.
Tuomaksen tehtävänä oli päivystää radioasemaa, jonka hän oli asentanut metsän reunaan pieneen perunakuoppaan. Vain antenni nousi kuopasta ulos. Tuomaksen lisäksi kuopassa oli kuusi miestä. Olot olivat niin ahtaat, että kiväärit oli jätettävä ulkopuolelle kuusen oksiin. Vaikka venäläisten hyökkäys oli odotettavissa, niin kuopassa olijat se yllätti. Alkoi kuulua hyökkäysvaunujen jytinää, ja lopulta radiopäivystäjä erotti venäläistä puhetta. Tuli kiire juosta metsään. Ulosmenoaukon vieressä ollut luutnantti piti kovinta kiirettä. Hän oli ainoa, jolla oli pistooli kotelossa ja käsikranaatti taskussa, mutta aseet jäivät käyttämättä.
Metsään juoksijoista haavoittui kolme, mutta kaikki säilyivät hengissä. Enon sotilaspuseron hiha oli onneksi niin tiivis, että se osaltaan esti verenvuotoa. Sidontapaikalla hihasta lotkahti iso hyytynyt veriköntti, ja eno pääsi kolmen viikon sairaslomalle käsi kantositeessä.
Sotakarhu kaverina
Asemasotavaihe oli suhteellisen pitkä ja miehillä paljon myös vapaa-aikaa. Valloitetulle alueelle järjestettiin herroille kasino ja miehistölle mm. elokuvateatteri: lippu maksoi kolme silloista markkaa. Pontikkaakin keitettiin. Radiomies Musakka joutui paljon tekemisiin johtoportaan kanssa. Niinpä pataljoonan komentaja tuli siinä määrin tutuksi, että erään kerran Tuomas tarjosi majurille korpikuusen kyyneliä. Tästä uskaliaasta teosta ei kulunut kauaakaan, kun eno sai kello neljän aikaan yöllä määräyksen tulla komentajan korsulle. Hän oli mennessään vähän huolissaan siitä, millainen tehtävä oli tähän aikaan yöstä odottamassa. Osoittautui kuitenkin, että komentajan mielestä hyvä viski maistui vielä paremmalta kaverin kanssa nautittuna.
Asemasodan aikana yksi sotilaista löysi kaksi pientä karhun pentua metsästä. Emo oli ilmeisesti joutunut joko venäläisten tai suomalaisten muonavaroihin. Toinen poikanen annettiin naapurikomppanialle, toinen pidettiin itse. Nallelle tehtiin valjaat ja se söi sitä mitä miehetkin. Erityisesti se tykkäsi hirssipuurosta ja keinomehusta. Karhu tervehti enoakin ystävänään ja nousi tervehdykseen kahdelle jalalle pannen käpälät kaverin olkapäille. Talvihorrosta varten nallelle rakennettiin koppi, jonka lumi peitti lämpimään syleilyynsä.
Sota päättyi 5.9.1944, jolloin sotilaat suuntasivat kuormureiden lavoilla kohti uutta rajaa. Kaveria ei kuitenkaan jätetty. Niinpä nalle seisoi miesten keskellä kahdella jalalla etukäpälät lavan reunalla kuten muillakin sotilailla. Vasta nykyisen Suomen puolella nalle päästettiin metsään. Toivoa sopii, että nälkä opetti sen nopeasti hankkimaan ruokansa karhujen tavalla. Muussa tapauksessa saattoi käydä niin, että jonkin syrjäisen talon isäntäväki ei tajunnut, että pihaan tullut karvainen vieras halusi vain puuroa ja mehua.
Uusi koti Mouhijärvellä
Sodan jälkeen evakkoreissu vei Musakat Multian kautta Mouhijärvelle vuonna 1945. Tuomaksen vanhemmat ostivat sieltä 39 hehtaarin tilan, jota myöhemmin on täydennetty viiden hehtaarin metsäpalstalla.
Aikanaan tila siirtyi Tuomaksen hoitoon. Talon emännäksi hän kosi Liisa Hatanpään. Lapsia syntyi kuusi: Pertti, Margit, Eira, Laila, Eero ja Jari. Näistä nuorimmat Eero ja Jari ovat jo poistuneet lopullisen rajan taakse. Pitkän yhteiselon jälkeen Liisan ja Tuomaksen tiet kuitenkin erkanivat. Tuomas hankki talon Siurosta. Myöhemmin hän siirtyi Nokialle, mutta on jo 15 vuotta asunut Tampereella Kuortaneelta lähtöisin olevan Bertta Keskisen (os. Mäkinen) kanssa.
Tuomas on siinä määrin yrittäjähenkinen, että hänelle ei riittänyt pelkkä maanviljely. Hän osti vuonna 1964 viimeistä huutoa olevan sirkkelisahan, jonka käyttö vaati kolme miestä. Vakituisina apureina toimivat Hannu Luukkanen ja oma poika Pertti. Saha siirtyi Tuomaksen mukana Siuroon, jossa sahan tuotteita ostivat mm. Metsopuu, Tampereen kaupunki ja VR.
Tilaa on vuodesta 1974 alkaen hoitanut vanhin poika Pertti yhdessä vaimonsa Helyn (os. Inkinen) ja lastensa kanssa. Myös Helyn vanhemmat ovat Vpl. Pyhäjärveltä.
Jäätyään eläkkeelle 1982 Tuomas tuumasi, että Viipuri ja Karhumäki on nähty, mutta muu maailma vielä näkemättä. Hän teki kaikkiaan parikymmentä ulkomaan matkaa, joista puolet Bertan kanssa. Osalla matkoista oli mukana veteraanikaveri. Naapurimaiden lisäksi tuli käytyä Turkissa, Kreikassa, kahdesti Bulgariassa ja kolme kertaa Kanarialla. Viikon Rodoksen matkalle Tuomas kustansi mukaan myös lapset ja lastenlapset.
Salaa Karjalassa
Niin suuri oli kaipuu takaisin Karjalaan, että Tuomas teki 1957 yhdeksän muun henkilön kanssa luvattoman matkan entiseen kotiinsa. Vain Pietariin asti oli lupa mennä. Sieltä otettiin kuitenkin kaksi taksia, joita ei onneksi menomatkalla Kiviniemen sillan vartiokaan pysäyttänyt.
Toisin kävi takaisin tullessa. Konnitsassa jäätiin kiinni ja puhutteluun jouduttiin Pietarissa. Tulkkia piti käyttää. Kun kyse ei kuitenkaan ollut mistään varsinaisesta rikosreissusta, retkeläiset saivat palata takaisin ilman rajanylityskieltoa. Pietarin kuulustelussa selvisi myös, että takseille maksettu 1100 ruplaa oli vähän liikaa, mutta niin iloisia olivat matkalaiset retkestään, että autokuskit kutsuttiin illalla hotelliin syömään ja juomaan votkaa. Liekö ollut tämän ennakkoryhmän ansiota, että venäläiset sallivat ryhmämatkat vielä samana vuonna. Kyse saattoi hyvin olla myös huonosta omastatunnosta ja länsivaluutan tarpeesta.
Kaikki Musakan rakennukset olivat Tuomaksen kahdella ensimmäisellä Karjalan matkalla ehjinä, ja niissä asui hyvin ymmärtäväinen ja ystävällinen venäläisperhe. Ruokaa tarjottiin ”oman pöydän” ääressä. Tuomas oli ostanut Suomesta mukaan naisten kiiltonahkakengät, jotka sattuivat olemaan juuri rouvan kokoa. Ne saivat kovasti lämpimän vastaanoton. Toisella kerralla viemisinä oli toivottu kasettiradio. Maksuksi tarjotut ruplat eno antoi takaisin korvauksena kestityksestä. Porukalla käytiin Kiimajärven rannassa uimassa.
Tein itse ensimmäisen matkan syntymäkotiini Tuomas-enon opastuksella viisi vuotta sitten. Tällöin kuitenkin rakennuksista oli jäljellä vain röykkiöön kasattuja peruskiviä. Musakan talosta oli kaikki rakennukset poltettu, joten en nähdyt äitini lapsuuden kammaria. Toisen kerran Karjalassa käydessäni paikalle rakennettiin jo hirsihuvilaa.
Vanhempieni talo oli Musakanlahdesta alkaneen ja Kauruun päättyneen talojonon viimeisenä ja siten lähimpänä Kiimajärven hiekkarantaa. Lahdenpoukamaa suojasi vielä pieni saari, jossa kesällä pidettiin lampaita. Niin kaunis oli ranta, että venäläisetkin olivat tehneet siihen nuotiopaikan. En ihmettele yhtään, että vanhempani eivät paljon puhuneet syntymäpaikastani, koska sen kahteen kertaan menettäminen oli varmasti traumaattinen kokemus. Enkä ihmettele sitäkään, että Tuomas-enon piti jo luvatta käydä poukamassa uimassa.
Silvo Kaasalainen