Julkaistu Vpl. Pyhäjärvi -lehdessä 8/2013
Silvo Kaasalainen
Hyvät juhlavieraat, pyhäjärveläiset, hämeenkyröläiset, sukulaiset ja ystävät
On kysymyksiä, jotka ihminen tekee elämänsä varrella yhä uudestaan: kuka minä olen, millainen minä olen, miksi olen tällainen. Se selittää esimerkiksi erilaisten pikatestien ja muuttumisohjelmien suosion.
Itse löysin netistä kirjailija-pappi Matti J. Kurosen laatiman testin Oot sie karjalaisii? Testi sisältää 12 kolmen vaihtoehdon kysymystä, kuten Mihi väkkee sie luet isseis? (Hyöväkkee, työväkkee vai myöväkkee). Käkiät sie kovast? (Harvakseltaa, kaike aikaa vai Viimeiks Viipuris) Sain testistä 25 pistettä. Kuulun siten suurimpaan ryhmään Mikä lie lällykarjalaine. Tähän joukkoon kuuluu 68 % testin tehneistä. Muut ryhmät ovat Aitoo kammaa Karjalast (29 %) ja Kuha luulet ja haastat (3 %).
”Aitoo kammaa Karjalast” on nykyään yhä vähemmän, mutta meitä ”lällykarjalaisia” vastaavasti yhä enemmän.
Aitoihin kuuluu varmasti Kivennavalta evakkoon lähtenyt 82-vuotias Anneli Ilonen, joka viime kuussa väitteli tohtoriksi aiheenaan Kannaksen karjalaisten identiteetti. Väitöskirjan nimi on Rajan lapset. Ilonen halusi selvittää mitä eri-ikäiset kannakselaisjuuriset pitävät karjalaisina piirteinään ja miten nämä piirteet ovat säilyneet heidän jälkeläisissään.
Johtopäätöksinään Ilonen tiivistää, että kannakselainen identiteetti on isänmaallista karjalaisuutta, tasa-arvoisuutta, suvaitsevaisuutta, aktiivista kansalaisuutta, yritteliäisyyttä ja yrittäjyyttä. Tietyt karjalaisen identiteetin piirteet ovat tosi vahvat, ja niitä on siirtynyt aina neljänteen sukupolveen. Heimoidentiteettiä halutaan edelleen myös pitää yllä, kuten tämäkin pyhäjärveläisten juhla osoittaa.
Murre on yksi keskeisistä identiteettipiirteistä. Omassa porukassa se yhdistää ja luo kotoisuutta, mutta vieraassa seurassa se erottaa. Kannaksen evakkojen murre ja tapa puhua poikkesivat selvästi heidän sijoituskuntiensa ihmisten puheenparresta. Tästä syystä evakot kohtasivat joskus väärinymmärrystä ja jopa pilkkaa.
Kyseessä ei ole vain kieli, vaan sen pohjalla oleva erilainen mentaliteetti ja tapakulttuuri. Kuvitellaanpa vaikka kaksi miestä, pyhäjärveläinen ja hämeenkyröläinen, yhdessä rannalle. Miesten on tarkoitus vetää vene maihin kiskomalla sitä yli-ikäisestä kokkanarusta. Pyhäjärveläinen sanoo köyteen tarttuneelle kaverilleen: Älä sie veikkone vejä siit köyvest. Ka nääthä sie ko se o vies haprastunt. Hämeenkyröläinen ilmaisee asian suorempaan: Älä verä, ei se pirä, se on veresä märäntyny.
Näistä kielen ja kulttuurin eroista on ajan mittaan selvitty. Matka nykytilanteeseen on kuitenkin ollut raskas, etenkin heti sotien jälkeen. Kannakselaisten kokemukset olivat niin järisyttäviä, että ne piirtyivät syvälle mieleen. Anneli Ilosen haastateltavat ovat luetelleet lähdöstään ja evakkomatkoistaan jopa päivämääriä ja kellonaikoja. Traumaattisten kokemusten muistaminen johtuu aivojemme ominaisuuksista. Ilonen puhuu itsepintaisuuden voimasta muistissa: vaikka haluamme unohtaa, vaikeat kokemukset palaavat mieleemme hellittämättä. Juuri tästä syystä vaimoni eno Veikko Siira on kirjoittanut Kurkijoen valssin sanoihin: Miks en sua mielestäin saa, miks piti vieraan sun valloittaa.
”Miks piti vieraan sun valloittaa” tuli itsellenikin mieleen, kun kävelin ensi kertaa vanhempieni asuinsijoilla, Kiimajärven rantamaisemissa. Vain läjään työnnetyt peruskivet olivat talosta tallella peltoaukean laidassa. Karjalaisen sitkeyden perikuvana kiviläjän vierestä löytyi kuitenkin elossa oleva viinimarjapensas. Jäljistä päätellen heinikossa oli yöpynyt edellisenä yönä karhuperhe. Kaikesta näki, että alueella ei venäläisille ollut mitään käyttöä.
Syntymäkotini maisemissa näkyi myös historia hyvin konkreettisella tavalla. Parin sadan metrin päässä talon perustuksista olivat jäljellä korsun rauniot juoksuhautoineen. Vierestä löytyi tykille kaivettu kuoppa. Lähellä oli myös reunoiltaan lujitettu, yli kaksi metriä syvä kaivanto, jonka oletettavasti vanhempani olivat kaivaneet pommisuojaksi.
Kotiseutumatkalla ei siis löytynyt kotia, mutta perspektiiviä kyllä. Vasta Pyhäjärvellä käytyäni ymmärsin, miksi vanhempani heti välirauhan tultua halusivat takaisin Karjalaan. Ymmärsin myös sen valtaisan pettymyksen, jonka he kokivat, kun taas joutuivat jättämään kotinsa.
Samat kokemukset tulevat esiin myös Anneli Ilosen väitöskirjan haastatteluissa. Eräs kotiseutumatkailija kertoo: Kylän maisemia katsellessa tuli sellainen tunne, että vasta nyt palapelin palat alkavat loksahdella kohdalleen, kun vihdoin lapsuuden aikana kuullut kertomukset saavat puitteet…Yhteenkuuluvuuden tunne oli myös ennen kokemattoman voimakas.
Itse halusin jakaa matkakokemukseni samasta talosta evakkoon lähteneen Arvo-serkkuni kanssa. Koska tiesin pian tapaavani hänet, poimin Kiimajärvestä pieniä kiviä ja vein ne tuliaisiksi Kanadan Mindeniin. Yllättävän paljon Suomi ja Karjala olivat siellä muutenkin läsnä: Naapurissa liehuivat saloissaan sekä Suomen että Kanadan liput, ja kylteissä näkyi karjalaisia sukunimiä. Arvon amerikkalainen vaimo toi pöytään aitoa itse tehtyä pullaa ja karjalanpiirakoita.
Arvo kertoi, että Kanada oli ollut heille hyvä. Ilokseni saatoin kertoa, että myös meille Suomeen jääneille oli käynyt loppujen lopuksi hyvin, sekä henkisesti että aineellisesti. KTT Matti Sarvimäki on tutkinut evakkoon joutumisen vaikutusta tulotasoon. 1970-luvulle tultaessa evakkomiesten tulotaso oli peräti 11 prosenttia korkeampi kuin suomalaisten keskimäärin. Myös kunnat, joihin evakot asettuivat, menestyivät yleensä muita kuntia paremmin. Lieneekö tässä Hämeenkyrönkin hyvinvoinnin yksi salaisuus.
Ainakin nykyisessä asuinkunnassani Vantaalla on käytännön kautta tultu siihen tulokseen, että ilman karjalaisverta ei pärjätä. Kun pyhäjärveläisjuurinen kaupunginjohtaja Juhani Paajanen siirtyi eläkkeelle, Vantaa kokeili läntistä perua olevaa johtajaa: tämä jäi kuitenkin heti kiinni rötöksistä. Niinpä hänet jouduttiin vaihtamaan Kari Nenoseen, jonka sukujuuret johtavat Suur-Jääsken kihlakuntaan.
Oma evakkoperheeni kohtasi onneksi ystävällisiä isäntäperheitä ja naapureita sekä talvisodan jälkeen Suodenniemellä että jatkosodan jälkeen Hämeenkyrössä. Uusi koti rakennettiin kulttuurimaisemaan F. E. Sillanpään Myllypuron varrelle. Isäni totesi jo 80 täyttäneenä: Ollaaha myö iha kohtuuvel selvitty. Rikkaita ei olla, mut nälkääkää ei olla nähty. Voin siis itsekin hyvillä mielin todeta, että paitsi lällykarjalainen olen myös hämeenkyröläinen ja yhdyn mielelläni sekä satakuntalaisten että karjalaisten lauluun.
Sitä, että evakkojen ja kantaväestön erot ovat nykyarjessa tasoittuneet lähes näkymättömiin, voi pitää normalisoitumisena ja suurena saavutuksena. Sama on tapahtunut myös suhteessa entiseen viholliseen: tajuamme, että sodat ovat valtioiden välillä, eivät ihmisten, ja venäläisistä on tullut meille naapureita, kauppakumppaneita ja asiakkaita, monille ystäviäkin.
Se ei silti tarkoita, että Karjala tai karjalaisuus pitäisi unohtaa.
Karjalaiset pitäjä- ja sukuseurat ja kotiseutulehdet toimivat vielä, mikä paremmin, mikä heikommin, sen verran kuin seniorit jaksavat. Mutta uhanalaisia nämä yhdistykset ja lehdet väistämättä ovat, ja siksi nyt ollaan käännekohdassa. Viimeistään nyt on syytä pohtia, mikä karjalaisuudessa on niin arvokasta, että se on tarpeen siirtää uusille sukupolville, ja miten se voidaan tehdä.
Perinnettä on voitava uudistaa ja käyttää luovalla tavalla, ja parhaiten se onnistuu nuorilta. Hyvänä esimerkkinä on lauluyhtye Värttinä, joka on muokannut karjalaisesta kansanlaulusta globaalisti puhuttelevan kulttuurituotteen. Kannattaisi varmaan koota nuorisoryhmä ideoimaan uutta. Saattaisi syntyä vaikka uusi kännykkäpeli Angry Carelian.
Nuoret myös toimivat internetissä globaalissa yhteisössä, joten jos Karjala ei ole netissä, Karjalaa ei ole olemassa. On hienoa, että Pyhäjärvi-seurassa on oivallettu tämä ja harppaus nettielämään on otettu. Seuran oma Facebook-ryhmä keräsi alle kahdessa kuukaudessa yli 200 useista sukupolvista koostuvaan jäsentä.
Arvokkainta meissä karjalaisissa ovat mielestäni henkiset ominaisuudet, joiden juuret lienevät sekä geeneissä että kulttuurissa. Karjalaisten sosiaalisuus ilmenee monin tavoin. Yksi tällainen, myös Anneli Ilosen havaitsema piirre on tunneherkkyys. Jopa kolmannen sukupolven Kati kertoo: Mullekin tuli just mieleen, että itketään ja nauretaan. Ehkä se on just sitä temperamenttia, että itketään ja nauretaan. Ei kauheen tasanen luonne. Toinen ominaispiirre on ekspressiivisyys, joka ilmenee mm. vilkkautena, avoimuutena ja laulumielenä. Näillä ominaisuuksilla on kysyntää nykyisessä globaalissa elämänmenossa niin työmarkkinoilla kuin kulttuurien välisessä kanssakäymisessä..
Summa summarum: Uskon, että karjalaisilla, sekä aidoilla että meillä lällykarjalaisilla, on hyvät eväät selvitä tulevaisuuden haasteista. Meillä kun on sosiaalisuuden ohella toinenkin nykyään kysytty ominaisuus, joka on hyödyksi yhtä hyvin peruskoululaiselle kuin kaltaiselleni tutkijallekin. Imatralainen Maija Puulasto-Nevalainen tiivistää sen runossaan näin:
Se on minnuu
karjalaisuutta
ko mie kysyn:
Mihi sie oot mänös
mitä sie sinne määt
millo sie tulet takasii.
Sannoot et karjalaiset
on niin uteliaita.
Kaik pittää utsii.
Mie sanon et ei se mittää uteliaisuutta,
se on vaa tiijohalluu.
Mist mittää tietää jos ei kysy.